Yleensä ihmisillä on kanttia, muttei kaikissa asioissa, etenkään sellaisissa, joita eivät allekirjoita.
Jos joku on tottunut esiintymään tiettyä asiaa kannattavana muttei oikeasti itse kannata sitä, hän helposti väistää silloin, kun muut olettavat hänen puolustavan tuota asiaa,muttei hän tee sitä pehmeyttään vaan siksi että on eri mieltä.
Jos joku pitää tietyntyyppisestä ihmisestä kovin, hänen aggressiivisuudestaankin, niin hän yleensä näyttää pehmeältä tuota toista kohtaan: sietää häntä hyvin, voi hyvin seurassaan, koska tuon toisen hyökkäykset eivät satuta häntä vaan hän kokee niiden vaikutuksen tervetulleeksi lisäksi elämäänsä.
Jos joku ei osaa jotakin ollenkaan, niin hän yleensä väistää katsomaan tuossa aihepiirissä eikä osallistu sen kisoihin, tai sitten yrittää jotakin ihan överiä vastavetoa.
Jos joku on hukannut elämänsä punaisen langan, esim. entisessä seurassaan viihtyi ja voi hyvin tietyillä elämäntavoilla ja intresseillä, muttei voi hyvin niillä uudessa seurassaan, niin hän on kuin tuuliajolla, hämmennyksissään, eksyksissään.
Jos joku on aivan osaamaton jossakin kuin toisesta kulttuuripiiristä muuttanut, niin hän ei seuraa keskustelujen punaista lankaa koko matkaa vaan eksyy lähes aina eri teille, ja niin hänen kanssaan väittelevä tms ei kohtaa vakaata kanttia vaan vaihtelevansuuruisen tuuliviirimäisen vastuksen ja yllättävät asiat saattavat tulla hyväksytyiksi tai rorjutuiksi.
Jos ihminen on ihan eri vahvuuksilla kuin toinen, tai aivan eri tasoinen kuin vaikka vanhus nuoren seurassa, niin toisen tärkeät asiat ja teot eivät vaikuta tärkeiltä tuolle toiselle vaan he eläväty ihan eri elämiä vaikka olisivat rinnakkain.
Joskus ihmiset pelosta väistävät mutta se liittyy voimasuhde-eroihin eikä kantin puutteeseen. Tai sitten se liittyy siihen, että tilannekuva on molemmilla erilainen. Tai toisella motivaatio hajanainen.
